Tarinoita kummiudesta
Minkälainen on hyvä kummi? Etäkummi voi olla tosi läheinen ja lähellä asuva kummi läsnä silloin tällöin, kun tarve on. Ei ole yhtä oikeaa tapaa olla kummi tai kummilapsi. Tärkeintä on, että olette olemassa toisillenne – ja juuri sellaisia kuin olette!
Etäkummikin voi olla läheinen
Kummitarinoita
Kaverit kummeina
“Mitäpä ei kaverinsa puolesta tekisi!
Hyvä lapsuuden ja nuoruuden kaverini löysi itselleen mukavan tytön. He seurustelivat aikansa ja päättivät mennä naimisiin, oli siinä varmaan rakkaudellakin iso osa. Niin iso, että kun tuleva morsian halusi kirkkohäät, niin kaverini, joka ei kuulunut kirkkoon, päätti liittyä siihen. Ennen naimisiinmenoa hän kävi rippikoulun ja aikuiskastetta varten tarvitsi itselleen kummin. Minä suostuin, kun hän pyysi, vaikka tilanne vähän oudoksutti ja huvittikin. Mutta mitäpä ei kaverinsa puolesta tekisi!
Seurakunnan jäseneksi ottamisen yhteydessä aikuisen miehen pään vedellä kastaminen ja minun kummina sen kuivaaminen sai tilanteen menemään vähän huumorin puolelle tilanteen vakavuudesta huolimatta. Olen kyllä sopivissa tilanteissa heittäytynyt kummin rooliin ja ”kummipoikaani” siitä sopivasti rokottanut. Olen ainakin toteuttanut yhtä kummin tehtävää: ”olla kummilapsensa aikuinen ystävä”.
Myöhemmässä elämän vaiheessa kaveristani tuli nuorimman tyttäreni kummi. Kaveruus on säilynyt erinomaisena. Minä olen hänelle kummina ja hän on tyttäreni kummina.”
Henkka
“Näen kummiani harvoin pitkän välimatkan vuoksi, mutta sitten kun nähdään on kiva viettää aikaa yhdessä. Kummini muistaa aina kaikki tärkeät päivät, mikä on kiva juttu. Kortti nimipäivänä muistuttaa, että olen tärkeä kummille!”
“Serkkupoika oli n. 20v ja menossa naimisiin. Harmina oli ettei ollut käynyt rippikoulua, mutta kävi sitten ennen vihkimistä. Uusi vaikeus iski kun piti saada kummit kastetilaisuuteen, lupauduin toiseksi kummiksi sillä ehdolla ettei tartte ottaa kummilasta syliin kasteen ajaksi koska hän oli paljon pitempi mitä minä olen ja siihen aikaan kehonrakentaja ja painon-nostaja. Sylikummi minusta tuli, vaikka ei kastettava ollutkaan sylissäni. Ja niin serkku pääsi vihittäväksi evankeelisluterilaisessa kirkossa.”
“Paras hetki on jäänyt kultaisiin muistoihin kun asuin viikon kummitätini ja kummisetäni luona. Teimme arkisia asioita, kävimme kaupassa ja ruokaa yhdessä. Se viikko oli ihana!”
“Kummi oli tukena ja turvanani lähiperheen lailla elämässäni pienestä tytöstä nuoreksi aikuiseksi asti. Oli lukemattomat yökyläilyt, paljon luonnossa liikkumista, hän vei minua kanssaan syömään kaupungille, ja tuli katsomaan jok’ikisen lauluesiintymiseni koulussa ja kansalaisopistolla.
Lempimuistoni kummistani on viimeinen kerta kun kävin hänen kansaan lakkasuolla. Hän menehtyi viimetalvena. Metsässä sienestys ja marjastus tuntuukin vielä toistaiseksi hieman haikealta ilman häntä.”
“Mukavinta oli lapsena mennä kummin luo yökylään. Se oli erilaista ja jännää ja oli mukava viettää aikaa yhdessä.”
“Kummitätini oli ihana höpsö. Yhdessä leivoimme, tanssimme ja pelleilimme. Hän kutoi minulle ihanat lempi sukat, kaikista “jäännös” langoista. Ihanat eriväriset Peppi Pitkätossu sukat. Kummitätini Liisa oli turvallinen, hauska aikuinen lapsuudessa ja nuoruudessani. Hän on jo edesmennyt, ehkä hän kutoo nyt taivaallisia sukkia ja järjestää enkelijuhlia.”
Kummityttöni oli noin viisivuotias ja olimme hänen vanhempiensa luona. Kävelimme noin kilometrin matkaa kohti Saimaan rantaa matkalla uimaan. Tyttö puhua pulputti koko ajan kertoen omia ajatuksiaan varmana siitä, että kuuntelen ja ajattelen asioista samoin. Sitten hän yhtäkkiä kysyi: ”Hena, tiedätkö, mikä on elämän tarkoitus?” Hämmästyin. Aloin pohtia, mikä olisi viisivuotiaalle sopiva taso pohtia tätä kysymystä. Mitä voisin uskostani käsin tähän sanoa?
Samalla viereltäni kuului kirkas ääni: ”Minä uskon, että elämän tarkoitus on elämä itse.”
Kummitätini oli todellinen kirjallisuusihminen. Ihailin sitä, että hänellä oli kotona ihan oikea kirjastohuone, ja päätin, että minunkin kodissani on kirjasto, kun kasvan isoksi. Hänkin taisi olla samaa mieltä, sillä hän antoi aina joulu- ja syntymäpäivälahjaksi kirjan. Eikä minkä tahansa kirjan, sillä hänestä sivistyneen ihmisen tuli omistaa tietyt maailmankirjallisuuden klassikot. Kotiopettajattaren romaanin luin 9-vuotiaana, Rikokseen ja rangaistukseen tartuin 10-vuotiaana – pitihän lahjakirjat toki lukea heti. Hän oli kaukaa viisas, kun ei takertunut ikääni, vaan antoi suuria kokemuksia nuorelle ahmimisikäiselle.
Olin 15-vuotias, kun sain häneltä viimeisen joululahjan, Karamazovin veljekset. Kuukautta aikaisemmin hän oli kuollut syöpään. Kun myöhemmin opiskelin kirjallisuustiedettä yliopistossa, olisin monesti halunnut keskustella hänen kanssaan. Hän avasi oven, josta emme ehtineet astua yhdessä sisään.
